24.5.2015
WGS 63.24072 (N), 27.06167 (E)
Maaningan ( nykyisen Kuopion) ylpeys Korkeakoski on monena keväänä kuulunut toukokuiseksi retkikohteeksi. Korkeakoskihan on Suomen korkein (36m) vapaana virtaava putous. Ylväimmillään kuohut ovat keväisin sulamisvesien virratessa louhikkoa alas kanjoniin. Monellekin se on kevään merkkitapaus ja perinne, sillä paikka on hyvin kansoitettu Vapun ja äitienpäivän aikoihin. Kuohuja on käyty ihastelemassa jo 1800-luvulla ja ovatpa paikan lumoissa olleet mm I.K.Inha ja Sakari Topelius. Alue on yksi Suomen vanhimmista luonnonsuojelualueista. On upeaa, että alue on säilynyt näihin päiviin alkuperäisen oloisena.
Hurautimme aamupäivän aikana varsin koleassa ja kosteassa kelissä lintukosteikkojen ja Ahkiolahden kanava-alueen läpi kohti Korkeakoskea. Matkalla niin sanotusti taivas aukeni ja parkkipaikalle tullessa satoi rakeita. Mutta niin vaan keli muuttui ja aurinkokin alkoi killittää pilvenraosta. Paikanpäällä oli viimeisistäkin kuusien kehystämistä varjoisista notkelmista hävinnyt menneen talven lumet. Ihan ei ollut ilmeisesti prime time sillä autokin saatiin parkkiin ihan viralliselle pysäköintialueelle. Joskus on ollut jonot tienvierustoja myöten ja poluilla ruuhkaa.
Pientä käyskentelyä teimme Kanjonin kierrokseksi nimetyllä luontopolulla ja tottakai laskeuduimme myös kanjonin pohjalle ihastelemaan alas ryöppyävää vettä. Luontopolku suikerteli perinteisessä kangasmaastossa ja oli helppokulkuinen. Matkanvarrella löytyy laatupaikka ja reitin lähtöpaikalla on kioski-kahvila missä nautittiin makoisat kahvit kevätauringonpaisteessa. Nelijalkainen retkeilijämme nuuski innokkaasti lähiympäristöä ja onnistui vetämään sieraimiinsa ohutta hiekkapölyä. Korskui kuin aasi konsanaan pitkän tovin.
Korkeakosken alue on siisti ja hyvinhoidettu. Puiset rappuset tasanteineen ovat tukevat ja hyväkuntoiset. Kosteinakaan ne eivät tuntuneet liukkailta. Veden liike on aina yhtä upea ja yllätyksellinen. Ennen syöksyään joen virtaus on leppoisa, viipyilevä, voimaa keräävä ja sen verkkaisuutta katsellessa voi vaan ihmetellä hetken päästä kallionseinämien puristuksessa sen räjähtävää syöksyä louhikkoista rinnettä alas. Ja kuin kaikkensa antaneena, se alas tultuaan tyyntyy jälleen. Äänimaailma on luku sinänsä, sillä kanjonin pohjalla ei muuta juuri kuulukaan kuin kuohujen kohina.
Summa summarum: Ei niin tyyntä vettä, ettei se tiukan paikan tullen näyttäisi voimaansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti