Haapamäen havaintotilan luontopolku

Haapamäen havaintotilan luontopolku
Kevät, kesä, syksy, talvi






Pohjois-Savon metsäkeskuksen Haapamäen havaintotila  on ollut retkeily-, opetus- ja tutkimustila Toivalassa. Tilan alueella risteilee puu-, riista- ja laavupolkuja opastetauluineen. Maasto on varsin vaihtelevaa kaikkine metsälaatuineen, heinikkoineen, kosteikkoineen ja lammenrantoineen. Tilalla toimii nykyään pitopalveluyritys tarjoten ruoka-, hyvinvointi- ja elämyspalveluitaan. Pihapiirissä on runsaasti tunnelmallisia rakennuksia ja tilan hevoset laiduntavat lähiniityllä.







+

Muutaman vuoden alueen lähellä asuneena en ollut osannutkaan sen mahdollisuuksia ja monimuotoisuutta hahmottaa. Kannattaa siis ottaa mies, saa koiran kaupanpäälle ja koiraa kun pitää päivittäin ulkoiluttaa, tulee löytäneeksi omasta lähiympäristöstään tällaisia ihanuuksia. Lähiulkoilualueen etu on ehdottomasti se, että vuodenaikojen hetkittäin jopa kiihkeän vaihtelun ja muutoksen ennättää havainnoimaan tarkemmin. Välillä esimerkiksi kevään eteneminen oli niin nopsaa, että maisema oli yön yli nukuttua aivan eri.

+
+



Kun Haapamäen tilan reittiin liittää läheisen mäen, jonka huipulla on puolustusvoimien aidattu alue tutkineen, reittiin löytyy korkeuseroakin ja samalla upeat näköalat metsän ja Toivalan asutusalueen yli Jälänjärvelle ja aina sen takana näkyvän Kuopion lentoaseman taakse vesistöön ja vehreisiin kumpareisiin. Kuten sanottua koiran ansiota kaikki tyynni,  sillä ensimmäisen kerran, kun kiipesimme tuota mäenrinnettä opaskoiramme perässä, ihmettelin miehelleni ääneen, että jopas nyt mukava reitti ja paikka löydettiin. Hän siinä sitten totesi, että vilkaisepas selkäsi taakse. Voi huokaus, olihan se hienoa. Keväinen hiirenkorvia kypsyttelevä koivikko ja jäitään puisteleva järvi.


+

Tämän ihanuuden yllä leijuu pieni epävarmuus, sillä alueesta on väännetty kovasti kauppaa ja kunnalla on vahva halu kaavoittaa aluetta asunnoille. Harmillista, mutta toivottavasti kaavoittajat jättävät myös meille taapertajille vehreitä alueita tutkailla luontoa ja saada se hyvinvointia edistävä päivittäinen metsäannoksemme. Haapamäki on meille näyttänyt kasvonsa keväisin, kesäisin, syksyisin ja talvisin, jouluaattonakin olemme kiivenneet glögitermarin kanssa katsomaan auringon katoamista puunlatvojen taakse.

Kanavuori

Kanavuori  31.8.2014

WGS84 62° 13′ 56″ N, 25° 53′ 47″ E

Syksyinen Vaajakoski ja Kanavuoren luontopolku vilpoisessa kelissä kruunasi viikonlopun vieton. Polun lähtöpaikalle olimme kävelleet puusiltaa pitkin ihastellen idyllistä Vaajakosken ranta-aluetta ja sen välittömään läheisyyteen kasvanutta monimuotoista tehdasmiljöötä.

Turhaan ei opastetaulut varoittaneet liukkaista jyrkänteistä. Sateen jälkeen maasto vaati tarkkaavaisuutta ja askelten huolellista asettamista liukkailla kallioilla. Nousua olikin mukavasti. Nelijalkainen innokas seuralaisemme ei moisesta ollut moksiskaan vaan ihmetteli meidän leppoisaa etenemistämme malttamattomana. Meille kaksijalkaisille kaiteet tulivat tarpeeseen.

Mukavat näkymäthän Kanavuorelta olikin niin Vaajakosken taajaman kuin Leppäveden suuntaan. Koiran kanssa edetessä maisemat olivat vähän toisarvoiset, sillä eteen päin oli päästävä ja poseeraamaankaan ei olisi maltettu jäädä. Muita liikkujia reitillä ei juuri ollut ja jos tarkkaan kuunteli kaikui ylös asti liikenteen kumu ysitieltä. Mainio lähiliikunta-alue Kanavuori on, mutta sitä kuuluisaa luonnonrauhaa saa hakea hieman kauempaa.

Reissu oli enemmän tällainen "haukkaa happea sunnuntaikävelyllä". Kanavuoren reitin varrella olisi parikin eväiden nauttimispaikkaa ollut. Tulistelukin olisi onnistunut, mutta puut olisi mukana syytä ollut tuoda.

Summa summarum: Onni on luottaa ojennettuun käteen, kun oma askel lipsahtaa.

Pisa ylös alas ylös alas

Pisa ylös alas ylös alas 17.8.2014

WGS84
 lat: 63.20063 °
 lon: 28.29923 °

Päiväretki Nilsiän Pisalle  tehtiin elokuun ihanassa lämmössä. Matkaan lähdettiin Lastukosken pysäköintipaikalta, mikä on varsin tavanomainen opastauluineen ja kuvikehuusseineen. Alkumatka kulki vaihtelevasti miehenkorkuisten heinien läpi vanhan pellon reunaa, sekametsän ja pitkospuiden kautta alati karummaksi käypää louhikkoista rinnettä ylös. Kun maasto muuttui jyrkkänousuisemmaksi, kulkua helpotti metallikaiteet ja myöhemmin myös tukevat metalliportaat. Nousu oli jyrkkä ja  niinpä reisissä oli ylös tultuamme mukava polte.

Tuosta kiinni ja kiipeämään.

Voiko olla kauniimpaa kuin valon ja varjonleikki.

 Pisanvuoren päällä avautui komeat kalliot ja niiltä olikin mukava ihastella järvien halkomia metsäisiä vaaramaisemia. Kivilaatu kallioilla oli vaaleaa ja alueelta onkin taidettu muinoin louhia kvartsiittia. Pisan laki kurottautuu yli 200 metrin korkeuteen.Ja miten uskomattoman hyviä mustikoita saimme napsia mättäältä välipalaksi. Elokuun puoliväli sentään, mutta marjoissa oli sekä kokoa että makua. Pisallahan on myös näkötorni, mutta se oli kävijöiltä tällä erää suljettu. Menossa oli kunnostustyöt, jotka olivat tuulisen jakson vuoksi jääneet niin sanotusti vaiheeseen. Varsinainen kardinaalimunaus oli jättää makkarat ottamatta mukaan, sillä näkötornin juurella oli yksinkertainen nuotiopaikka.

Näkymä vaaralta toiselle.

Mahtaako olla mörkö kotona ?

Hengitystä tasattuamme jatkoimme matkaa Pirunkellarille. Pirunkellari on itseasiassa pieni pyöreähkö kallioluola vuoren kupeessa ja ilma siellä oli selvästi viileämpää kuin vuoren päällä. Polun olisi periaatteessa voinut kulkea rengasreittinä, mutta valitsimme takaisinpaluun entisiä jälkiämme.  Se toinen vaihtoehto olisi ollut kosteampi ja näkymiltään mitättömämpi. Niin kovasti pidimme metsän vehreydestä , kallioista ja taisi ne mustikkamättäätkin houkutella palaajia. Jos iloisina olimme alamäkeä sinne hipsineet, takaisin palatessamme vasta korkeuseron ymmärsimme. Siinäpä olikin nousun jälkeen sopiva hetki sammaleisella laikulla pitää tauko termarikahveineen ja voileipineen. Evästaukohan se retken kruunaakin ja retken lomassa kumppanin kanssa hyväntuulinen rupattelu.

Näillä eväillä pärjää

Uskomattoman upeita mustikoita, namskis.

Varsinainen peikkopuu...

Luonto luo meille näitä taideteoksiaan

Vanha kelottunut puu jaksaa tavoitella sinisenä hohtavaa taivasta.

Summa summarum:
Kun lähtee vuorelle olisi hyvä muistaa sen tarkoittavan niin ylä- kuin alamäkiä. Vähän niin kuin elämä konsanaan.

Tulkoon sade, tulkoon tuuli, vieköön matkamiehen polun päähän.
Tulkoon helle, tulkoon halla, virratkoon vedet, humiskoon kuuset.
Tulkoon pilvien pauhu, tulkoon tähtikirkkaus, kupertukoon kalliot pitkospuiden jälkeen.
Tulkoon kuikan huuto, tulkoon hiljaisuus, asettukoon rauha nuotiotulen ääreen.

Tästä alkaa polkumme pää. Olemme viisikymppinen pariskunta, joka tekee arjen kuhinasta karkuretkiä luonnonhelmaan. Mukana toisinaan seuraa kymmenvuotias menohaluinen seropi Piku. Ennen tämän blogin aloitustakin olemme retkiämme jo tehneet ja niitä näin aluksi tänne avaamme taannehtivasti.

Tervetuloa mukaamme !