Työviikon tultua perjantaina päätökseen, oli mukava suhata kiireellä kotiin, sillä siellä odotti kimpsut rinkoissa ja rinkat autossa. Suloisessa ilta-auringossa ajelimme kohti Peurajärven virkistysaluetta. Liikenne oli hyvin rauhallista ja Valtimon jälkeen tie muuttui soratieksi. Kovin sitä tuollaisesta päällysteestä ollaan jo vieraannuttu, sillä olo tuntui tuolla alustalla melko huteralle. Alkuyöstä oltiin Peurajärven alueella ja otettiin leiripaikka haltuun Mäntyjärven rannalta. Laavu oli kauniilla paikalla hiekkaharjanteen päällä ja luonnonhiekkarannan viereen varvikkoon laitettiin teltta pystyyn.
Laavulla tulisteltiin yömyöhään ja ihasteltiin alituisesti vaihtuvia auringonlaskun sävyjä. Hiljaisuus oli käsinkosketeltavaa ja huikea hetki koettiin, kun rannan tuntumassa saukko lipui lahden poukaman halki.
Aamulla koettiin pientä äksidenttiä, kun mamma erehtyi nappaamaan expedin ilmaventtilit auki ja ilmanpaineen paukahduksen säikäyttämä koiraeläin suori itsensä absidista rinkkojen yli ja teltan liepeen alitse livohkaan. Onneksi herkkuluulla oli vielä takaisin houkuttelussa voimaa.
Kyllä harmaa on kaunis väri keskellä suomalaista metsämaisemaa. Tarkoitan siltaa ja sen kaiteessa kauniisti kukkivaa jäkälää.
Olihan tuolla tirppojakin uimassa. Kumpikos tämä nyt sitten on, kuikka vai koskelo? Toiselle rannalle päästyämme tämän yksilön seuraan liittyi kolme jo täysin emonsa kokoista poikasta.
Missä suopursu ei kukkinut siellä oli varvikko valkoisenaan puolukankukkaa. Luvassa hurja marjasato, ken sitten puolukkaa säilöön haluaakin haalia.
Koiruli käyttää pysähdykset myös hyvin hyödykseen; etsii jonkin mutaisen rannan, juo mahdollisimman likaista vettä ja yrittää ruohikkoon karistaa kuonoa kiusaavan vedonestopannan.
Peurajärven aluetta on tituleerattu hyväksi perheretkikohteeksi ja varmasti polut ja ohikiitävät maisemat tarjoaakin paitsi upeita näkymiä myös mielikuvitusta ruokkivia hetkiä. Paikkaa uskaltaa suositella. Peurajärvi on erittäin suosittua kalastusaluetta. Perinteisten järvikalojen hauen ja ahvenen lisäksi järvestä nousee siikaa ja kuhaa sekä istutettua kirjolohta. Kyllä nykytekniikka on hieno juttu, sillä täälläkin voi alueelle hankkia tekstiviestin kautta itselleen kalastusluvan.Valtakunnallinen kalastusmaksu pitää luonnollisesti olla myös maksettu. Siialle ja lohelle oli tarkat kiintiöt, mutta muuta saaliskalaa olisi saanut kiskoa selkä vääränä. Me nyt ei sitten kuitenkaan kalastamaan alettu.
Sitä vastoin siirryimme vain kivenheiton päähän Käärmesärkän lähtöpisteeseen ja suunnistimme kohti Hiidenportin kansallispuiston syövereitä.
Reitti on saanut tälle kaudelle uudet pirtsakat opasteet.
Reitin varrelle osui mukavasti majavan rakentama pato ja kuorimaa puuta. On siinä mahtanut talttahammasta harmittaa savotallaan, kun on työllä ja tuskalla jyystänyt puolimetriä halkaisijaltaan olevan haavan kumoon ja tajunnut sitten, että ei tuota pahkeista jaksakaan raahata padolleen. Siitäkö lie suivaantunut, sillä paikka vaikutti asumattomalta.
Pitkäportilla pidettiin kahvipaussia yhdessä upeimmista tulipaikoista, missä olemme kuunaan olleet. No, itse tulipaikka oli aika ränsistynyt, mutta maisemat kalliolta alas rotkon pohjalla kimmeltävälle lammelle oli huikea. Kallion kyljessä olevalla lipalla kelpasi istua paistattelemassa auringossa.
Taukopaikan jälkeen polku muuttui huomattavasti vaikeakulkuisemmaksi. Taas hiipi mieleen Kitkajoen kiipeilyt. Sitä kivikkoa ja juurakkoa oli täälläkin, mutta eipä niin isossa määrin. Muuten reitti on melkoisen tasainen, mutta kiipeämään päästiin , kun tulimme Oravavaaralle. Melko ripeästi vaara selätettiin ja laskeuduttiin alas kitulammen rantaan. Rannasta heilautettiin itsemme sillan yli Kitulammen laavulle, mihin olimme aikoneet toiseksi yöksi majoittua.
Tämä on yksi Hiidenportin faciliteettien erikoisuuksista. Tähän Kitulammen maastoon on ripoteltu puolen kymmentä kuvan kaltaista lavaa. Ihan mahtava innovaatio. Tällä varmistetaan ettei leiriytyjät turmele maastoa telttapaikkaa etsiessään ja muhkuraisella kankaalla eivät tarvitse huonoista yöunista kärsiä. Loistava ratkaisu, jokaiseen paikkaan, missä maasto ei telttapaikkoja muutoin tarjoile. Ei muuten ollut yöllä teltta vinossa!
Kitulammen alueella verkkoyhteydet ovat erittäin huonot, yksi tolppa tai ei edes sitä. Niinpä suljimme puhelimet suosiolla. Illalla istuksimme nuotiolla taasen pitkään ja metsästimme kameralla auringonlaskua lammen rannalla. Jossakin vaiheessa alkoi uni painaa silmää ja kuvittelimme kellon olevan jo vaikka mitä. Käytettiin puhelimessa virtoja ja huomattiin, että onhan tuo jo kohta kymmenen, vanhusten nukkumaanmenoaika.
Aamu valkeni upean aurinkoisena. Niemennokassa oli levollista hörppiä kahvia ja katsella vesikirppujen loikkia ja sudenkorentojen kisailua vedenpintaa siivet viistäen. Kauniita olentoja, mutta miten julmailmeisiä isoine mulkosilmineen noin lähelle zoomattuna.
Paluumatka eilistä reittiä pitkin sujui niin lämpimissä merkeissä, että Pitkäportille pysähdyttiin hengähtämään. Ei ollut lainkaan vastenmielistä ja saipa tuolla pulahtaa rantatöyräältä uimaankin ihan aatamin asussa. Varsinaiselle Hiidenportti-pullan rusinalle, eli rotkolaaksoon emme tällä kerralla olleet aikoneetkaan mennä, sillä tämä eteläinen puoli oli meiltä aiemmin jäänyt katsomatta.
Tunnelma retken jälkeen oli vähän, että jooo-o. Eipä ollut kummoista. Mutta oikein kun alkoi kaivella muistinsa lokeroita, Hiidenportin helmet alkoivat palata mieleen. Kaunis vaihteleva jokiuoma, laaksomainen kallioiden reunustama polku, kauniit purot, suolammet, ruovikot, rotkon pohjalla kimmeltävä vesi, autiot polut ja oma rauha. Hieno reissu.
Kotiinpäin ajaessa vielä kaksi upeaa hetkeä; hiekkatien penkereeltä auton edestä lentoon lehahtava hiirihaukka ja valtatien yli lyllertävä mäyrä, mikä kuin ihmeen kaupalla selvisi molemmilla kaistoilla viuhuvien autojen lomasta ehjänä.
