Tapanamme on jakaa kesälomamme kahteen pätkään 1+3 viikkoa. Tänä vuonna tämä ykkösviikko osui toukokuun loppuun, erityisesti sen vuoksi, että herrahenkilö täytti pyöreitä vuosia. Pienoista pähkäilyä oli , missä lomailtaisiin. Talven Thaimaan aurinkoakkujen latausloman jälkeen tuntui, että löhölomaa ei kaivattu. Viime vuotinen Lappi kiehtoi kovasti, mutta Suomi ja sen vaihteleva sää jätti uhkia sen ylle. Jos olisi se kristallipallo ollut, niin ei olisi mitään ongelmaa ollut Kuusamon korkeudella vaellella, sillä toukokuu Suomessa osoittautui poikkeukselliseksi. Sattui sitten parhaimpiin pähkäilyhetkiin postista putkahtamaan mainos ja muutaman tunnin harkinnan jälkeen oli varattu lennot ja majoitus Itävallasta Maria Almista. Mielessä tietysti ne viihteellisimmät stereotypiat alpeista.
20.5 sitten auton kokka kohti Helsinkiä, lento Frankfurtin välilaskun kautta Salzburgiin. Kentältä vuokra-auto alle ja kohti seikkailua. Liikenne oli skandinaaviselle turistille ihan maltillista ja perille kohteeseen päästiin. Mukana oli Garminin navigaattori, missä piti olla kaikki Euroopan tiekartat ladattu, mutta kas kummaa, just se Itävalta sieltä sitten puuttui. Onneksi oli matkaan lähtenyt tabletti, joten sillä sitten suunnistettiin koko viikko. Opasteiden varassa oltaisiinkaan oltu todella ihmeissäni, sillä Itävallassa vain harvakseltaan ilmoitettiin opasteissa etukäteen tulevista risteyksistä. Yleensä pienempien teiden kohdalla viitta oli juuri siinä, mistä piti kääntyä ja opastetaulu niin pieni, että melkoinen haukankatse olisi pitänyt olla.
Ensivaikutelma tulevasta aukesi samalla kun käänsi auton keulan moottoritielle ja edessä aukesi vuorijono ja sen lumiset huiput. Voi huokaus! Näyttihän se heti todella houkuttelevalle. Moottoritieltä Bischofshofenin kohdalta käännyttiin pienemmälle tielle kohti Maria Almia ja tämä se oli sitten se todellinen vuoristorata. Hauskaahan se oli mennä kapoista tietä hurjasti ylös ja yhtä hurjasti alas. Tie mutkitteli jyrkin kulmin vuoren rinteitä ja jossakin ylämäessä tuntui, että näinkö joutuu vuokra-biiliä kohta työntämään, sillä tämä vuokraamon hinnat alkaen malli Ford Fiasko oli varsin tehoton ratsu. Kuski keskittyi ajamiseen ja kartturi huokailuun ja ihmettelyyn. Perille päästiin majapaikkaan Alpenland Sporthotel Maria Almiin ja pitkän päivän jälkeen pizza maistui taivaalliselle ja peti oli hyvin kutsuva.
Maanantaiaamuna herättiin lintujen liverrykseen virkeinä aukomaan verhoja ja myönnän, hymy karehti huulilla, kun parvekkeelta aukesi kaistale näkymää auringossa kylpeville vuorille. Tukevan aamupalan jälkeen ensimmäisen päivän agendalla oli ottaa oma kylä haltuun. Pian tulikin selväksi, että kylä koostuu muutamasta risteävästä kadusta, kourallisesta ravintoloita ja kauppoja, hotelliryppäästä ja vieressä aukeavista pelloista ja niiden takana kohoavista vuorista. Olimme selvästi reissussa kausien välillä. Hiihtokausi oli loppunut ja vaelluskausi ei vielä ollut alkanut. Kylä oli hyvin rauhallinen ja hiljainen, osa hotelleista oli suljettu. Kaduilta puuttui turistit ja kylän yllä kajahteli kirkon kellot. Luotto turismiin näytti olevan kova, sillä keskustaan nousee uutta majoituskapasiteettia runsaasti. Mielissämme olimme, että oli rauhallista, sillä sitä olimme tulleetkin etsimään.
Näppärästi otimme edestakaisen kaapelihissikyydin läheiselle vuorelle. Ylhäällä ymmärsimme, että ihan suotta, kyllähän tuon rinteen olisi kävellen tullut. Niinpä kävelimme alas, pörräsimme kylän keskustassa tovin ja kiipesimme vuorelle uudelleen, takaisin hyödynnettiin jo maksettu paluukyyti. Ilman turistikorttia edestakainen maksu oli 18,50 nupilta.
Maisemat eivät olisi voineet olla idyllisemmät. Lumihuippuiset vuoret, poimuilevat niityt laiduntavine lehmineen ja hevosineen, kukkakedot ja laakson sylissä tuhisevine kylineen. Mikä pyhäpäivän rauha ja hiljaisuus ja auringonpaiste kaiken yllä ! Kelpasi siinä turistin ihmetellä ja paistatella päivää. Samat kukkaset loistivat kedolla kuin Suomessakin; Puna-ailakki, niittyleinikki, apila. Lehmät olivat kotimaisia lajitovereitaan tanakkajalkaisempia, eikä ihme, sillä laitumet olivat paikoitellen tosi jyrkissä rinteissä. Lienevät olleet juuri niitä Milka-lehmiä totesin, paikallisessa ruokakaupassa, kun näin suklaalevyt. Siellä ylhäällä kummallisesti levottomampikin mieli tyyntyy ja tällainen ulapalle tähystäjä löytää samanlaisen äärettömyyden ja jatkuvuuden tuolla yläilmoissa. Käki kukkui meille onnellisia vuosia.
Tiistai ja Zell am See, kohde jota kaikkialla muistetaan kehua, kun puhutaan Salzburgin alueen tärkeimmistä ja kuvauksellisimmista kohteista. Teimme leppoisan kävelyretken merkittyä reittiä pitkin ympäri järven. Tottahan järvi näkymineen oli kaunis, mutta kuten usein elämässä, todellisuus ja odotukset eivät aina kohtaa. Mikä siis mätti? Järvi kuviteltiin suuremmaksi, valitsemamme polku kulki luvattoman tylsiä pätkiä katujen vartta eikä noussut kovin korkealle vuorelle, lehmän kusen haju ( kotiin jäi sama keväinen odeur). Käytännössä juoksimme polkua pitkin karkuun traktoria, mikä veti sitä kusipaljua perässään. Järvihän oli mittakaavassaan savolaista lampi-mittaa. Siksikin oli jokseenkin huvittavaa katsella purjeveneiden määrää rannoilla. Mahtaa siellä olla ruuhka, jos kaikki lähtee vesille yhtäaikaa.
Keskiviikon agendalla oli päästä edes vähän korkeammalle ja Dienten alueelta retkikohteeksi valikoitui vähän vahingossa Taghauben, minkä huippu ulottuu tuonne 2190 metrin korkeuteen. Vahingossa tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että nähtiin tienvarressa keltaisia reittikylttejä ja autoja parkissa. Sinnepä siis. Voi päälaki sentään. Saattoi aurinko hieman jakaukseen napata. Alkumatka sujuikin mukavasti hiekkapolkua pitkin, kohta oltiin jo nummimaisessa kanervikossa ja siitä ylemmäs lähti aina vain karummaksi ja jyrkemmiksi muuttuvat polut. Sinne kanervikon yläpuolelle päästiin ja sitten tuli stoppi. Epätoivo ja epäusko omiin kykyihin pysäytti kulun. Käännös ympäri ja takaisin alas samaa reittiä. Ei vaan pää kestänyt korkempaa.
Kivenkupeessa maisemia passasi ihastella eväitä nauttien. Olkoonkin, että vesipullo oli tyhjentynyt repun sisälle ja evässämpylät oli vettyneet. Hymyilytti. Tyhmänonnellisena. Siitä seurasin paitsi herrahenkilön loikkia kanervikkoa pitkin kohti lumirajaa, myös vaarin ja pikkupojan kiipeilyä samaa polkua pitkin millä itse luovutimme. Kultainennoutaja meni edeltä, vaari perässä ja hännänhuippuna arviolta kuuden vanha vyötäröltään köydellä vaariin kytkettynä. Siinä oli jotakin kovin puhuttelevaa. Päivä oli hieno, vaikka omat rajat tulivatkin vastaan. Maisemat olivat upeat ja kaikki se rauha ja hiljaisuus palkitsi ruhtinaallisesti pienet vastoinkäymiset.
Torstaina keli oli hieman epävakaisempi ja siis loistava syy lähteä turistiksi Salzburgiin. Vuoret peittyivät pilviin. Kohteita kaksi eli Festung Hohensalzin linna ja Mirabellin puutarha ja palatsi. Siinä sivussa kaunis vanha kaupunki ja sen turistien kansoittamat kujat. Tottahan me eksyimme Mozartin syntymäkodin kulmille, kuten kaikki muutkin. Joenvartta oli miellyttävä käyskennellä ja ihmetellä rakkauslukkojen valtavaa määrää. Vanhaa kaupunkia hallitsi kirkot, museot ja aukiot. Kuvat kertokoot puolestaan.
Perjantaina hurautimme Bad Gasteiniin tuohon vanhaan kylpyläkaupunkiin. Hurmaava kaupunki vanhoine kauniine rakennuksineen ja kaupunkia halkovine vesiputouksineen. Huikea jyly ja mittaa vaikka muille jakaa. 1800-luvun kylpylävieraat saattoi kuvitella sinne heinäkuun raukeaan helteeseen käyskentelemään viilentävän putouksen äärelle. Putous on ilmoitettu kolmiportaiseksi, mutta melko vaihtelevasti lempeämmät tasanteelta ja ärhäkät syöksyt vaihtelivat. Putouksen puolivälissä kerrassaan upealla paikalla oli vanhaan voimalaan perustettu kahvila, Kraftwerk. Sisätiloihin oli jätetty katseltavaksi alkuperäiset laitteet.
Läheisestä hiihtokeskuksesta Stubnerkogelbahnilla oli huima kaapelikyyti ylös vuorelle. Mitkä huikeat näkymät sieltä olikaan ympärillä kohoaville vuorille. Samalla olimme 2230 metrin korkeudessa niiden huippujen tasolla. Sai korkeanpaikan kammo kyytiä ja oli voittaja olo, kun huojutuksesta huolimatta uskaltautui kuvassa keekoilemaan. Rouva on tässä se heikoin lenkki. Ylöspäin kyllä pääsee kohtuullisesti ja kaiken maailman kantojen päälle pojottamaan, mutta kun pitäisi tulla alas, pää ei vaan tule mukana.
Lauantaina oli aika sanoa heipat Maria Almille sunnuntaisen aikaisen lennon vuoksi. Viettäisimme viimeisen yön Salzburgissa, mutta sitä ennen runsaasti aikaa käyskennellä vielä luonnonhelmas Hochkönigin läheisyydessä. Metsäistä reittiä kulkiessa oli ilo nauttia Bischofshofeniin aukeavia maisemia katsellen, auringossa paistatellen ja eritoten alppi-ilmaa henkäillen. Mikään ei vedä vertoja sen raikkaudelle. Reitillä porhalsi runsaasti maastopyöräilijöitä, hymyhuulilla kipusivat rinnettä. Polku oli hyvin helppokulkuinen ja leveä, mutta reittimerkintöjä ihmeteltiin monin paikoin. Keltaisia viittoja oli, mutta akuuteimmista risteyksistä ne puuttuivat. Missään ei myöskään ilmoitettu kilometrimäärää vaan matka merkittiin tunteina. Erittäin optimistisia aikoja sanoisin. Logiikka pohditutti myös, kun ensin matka ilmoitettiin 1 1/2 tunnin pituiseksi ja hetken kuljettua olikin vain 20 minuuttia.
Itävalta ja Alpit hurmasivat meidät mennen tullen. Takaisinhan sinne olisi päästävä, sillä kovin pienen maistiaisen vasta saimme. Itävaltalainen elämänmeno sopii suomalaiseen makuun; siistiä, järjestelmällistä, luotettavaa ja sujuvaa . We'll be back!
PS sananen vielä hotellistamme. Luulimme ensin tehneemme aikamatkan 80-luvulle, ennen kuin ymmärsimme, että vanhahtava tyyli kuuluu itävaltalaiseen sisustukseen. Palvelua ei voi moittia, olihan meille varattu aamupalallekin nimikkopöytä. Olimme onnellisia että hotellissa oli sauna ja sitä käytettiinkin useimpina päivinä. Kaikki eivät ymmärtäneet mitä ohjeistuksen naked area tarkoittaa, sillä sillä suukovun perusteella aiheutimme rennolla rellotuksellamme pakistanilaisessa perheessä perheriidan ;-) Rouvahenkilö nautti uima-altaan tarjoamasta uintimahdollisuudesta täysin vedoin.
